Pysähdyin (taas kerran) pohtimaan karvaisen kaksikkomme aivoituksia ja ihmettelemään sitä, kuinka ne erilaisuudestaan huolimatta tulevat niin loistavasti keskenään juttuun. Ja jos joku kehtaa väittää ettei koiralla ole omaa persoonaa, on väärässä, tai sitten vaan ei ole koiraihminen eikä siis tiedä mistä puhuu.

Elämä olisi todella outoa ilman Nuccaa. Koiraa, joka menee aina täysillä ja työntää nokkansa joka paikkaan. Koiraa, joka oppii kaiken (kielletynkin) mahdottoman nopeasti mutta toistaa oppimaansa vain jos sattuu huvittamaan (tekeminen on kivaa tai tarjolla oleva palkinto riittävän houkuttava). Lyhytjännitteisyydestä taas seuraa, että sille ei sovi rautalangasta vääntäminen, täytyy keksiä monta hauskaa tapaa opettaa samaa asiaa. Vaihtelun lisäksi tehtävissä pitää olla haastetta, jo opittua se ei jaksa loputtomiin toistaa vaan keksii vaihtelun puuttuessa omat variaationsa. Mutta kun ne sopivat opetusmetodit keksii, se toimii kuin ajatus ja ohjaaja ehtii väsyä työntekoon paljon koiraa aikaisemmin. Onnekseni tässä paketissa energisyys yhdistyy kohtalaisen tasapainoiseen pääkoppaan…
Nucalla on kaksi helposti havaittavaa piirrettä; se on äärettömän sitkeä ja elää syödäkseen. Eräänkin kerran on tongittu kaapin alta pientä kuivamuonanappulaa, koska neiti on sitkeästi yrittänyt tunkea aivan liian ahtaaseen paikkaan ja kiljunut takapuoli pystyssä vaikka ihmiset ovat olleet sitä mieltä, ettei siellä voi mitään olla. Aina on ollut. Ruoka on se asia, josta Nucca ei löydä huumoria, se on va-ka-vaa, ja sitä ei jaeta muiden kanssa. Kaksi annosta päivässä pitää elämän tasapainossa.
On myös mielenkiintoista omistaa koira, joka ei juuri omaa miellyttämisen halua, mutta sitäkin enemmän röyhkeyttä. Se tekee, jos tekeminen kannattaa sille itselleen, ja osaa myös laskea onko ruoan varastamisesta saatava hyöty suurempi kuin kiinnijäämisestä seuraava rangaistus (hyöty voittaa, aina). Se osaa vedättää ihmisiä 10-0 ja testaa taitojaan häpeilemättä. Se kokeilee, avataanko sille pihaovi 20 kertaa päivässä jos se pyytää, tai saako ruokaa yhden ylimääräisen kerran jos näyttää siltä kuin ei olisi vielä mitään saanut. Se vetää lenkillä jos saa siihen mahdollisuuden eikä välttämättä käyttäydy kunnolla, jos sitä ei siltä vaadita. Mutta kun sille on selvää, että hihnan toisesta päästä tulevat ohjeet, on sen kanssa helppo elää.
Nucca on ”perussosiaalinen” sekä ihmisiä että koiria kohtaan. Kaikki uudet ihmiset saavat pusuja ja hepulivastaanoton, mutta sylikoira siitä tuskin tulee koskaan. Nucalle riittää, että omat ihmiset ovat jossain lähistöllä, ei tarvitse olla edes samassa huoneessa. Syliin se ei kiipeä, ei nuku jaloissa ja rapsutuksia ottaa vastaan jos on sillä tulella. Toisaalta se haluaa nukkua yönsä pitkin pituuttaan kyljessä kiinni tai pienellä kerällä jalkopäässä, ja aamu alkaa vasta kun isäntä on rapsutellut neidin kylkiä pienen tovin. Jos se saisi päättää, se myös huolehtisi perheen ihmisjäsenten korvapesuista ja siinä sivussa menisi myös naama ja kädet. Nucca ei kuitenkaan ole kova koira, enemmänkin hieman pehmeä, ja tarvitsee joissain ”pelottavissa” tilanteissa hieman rohkaisua ja tukea. Toisaalta harvassa ovat ne tilanteet, jotka se kokee pelottaviksi.
Koiralaumassa Nucca olisi alfanaaras, ja asiasta tuskin tarvitsisi keskustella. Meidän kahden koiran laumassamme ei ole koskaan tarvinnut, tosin bernin ei voi olettaakaan kovin helposti alkavan asiasta riitelemään. Uusien koirien kanssa asia tehdään selväksi tiukalla ilmeellä ja tarvittaessa pienellä pöllytyksellä, ja lähes aina se riittää. Samalla asenteella varustetun nartun kanssa tosin saattaisi tulla ongelmia, koska Nucca tuskin luovuttaa.
Nucan asenne lähes kaikkeen on ”täysillä eteenpäin”, minkä vuoksi sen kanssa onkin ollut äärettömän helppo liikkua ja kokeilla kaikenlaisia harrastuksia.

Luisa taas kuluttaa päivänsä rakastamalla kaikkea ja kaikkia. Kun sille vähänkin juttelee, alkaa häntä pyöriä kuin hallitsematon propelli ja ilme muuttuu alakuloisesta kiinnostuneeksi. Sekin tunkee joka paikkaan, mutta ei vain nokkaansa vaan itsensä ihan kokonaan, ja mielellään kunnolla syliin asti. Sen elämän pääasia on olla mahdollisimman lähellä omaa laumaa, rapsuttamaan tosin käy kuka tahansa, kunhan rapsutetaan. Jos Nucca on joskus hieman pidättyväinen, niin Luisa näyttää tunteensa ylitsepursuavan avoimesti. Luisallekin ruoka on tär-ke-ää, mutta ei kuitenkaan vakavaa. Vielä ei ole löytynyt sellaista sorttia joka olisi kelvannut vain toiselle koirista, viimeistään kateus saa molemmat hotkimaan kaiken mitä tarjotaan.
Myös Luisan tekemisen into on hienoa katsottavaa, joskus jopa hupaisaa ;) Into ja yrittäminen saattaa mennä kaiken muun edelle, jolloin itse asiaan keskittyminen ei välttämättä ole ihan huipussaan. Muutama hyppyloikka maahanmenon yhteydessä, tai maahanmeno istumisen yhteydessä, tai istu-maahan-istu-maahan yhdellä käskyllä on arkipäivää, jollei ohjaajalla ole reaktiot huipussaan. Luisa todella haluaa miellyttää ja innostuu entisestään kehuista, mutta toimii kuitenkin tehokkaimmin ruokapalkalla. Leluillakin toimii, mutta into, vauhti ja koko huomioon ottaen tämä tyyli ei sovi ahtaisiin tiloihin… Sekin oppii nopeasti, mutta Nucasta poiketen nimenomaan samanlaisten toistojen avulla. Iästään johtuen sekin saattaa olla lyhytjännitteinen, mutta siinä missä Nucca tyytyisi haukottelemaan tylsyyttään, touhuaa Luisa varmasti jotain, kun kivaa on joka tapauksessa.
Jos joku on joskus väittänyt berniä rauhalliseksi koiraksi, niin tervetuloa meille  Toki Luisa makoilee aloillaan silloin kun mitään ei tapahdu (jollei kerjää rapsutuksia), mutta kun tapahtuu niin se menee päättömästi ja kokonsa unohtaen täysillä eteenpäin. Luisalla ei kuitenkaan ole tarvetta mennä aina ensimmäisenä, sille sopii olla laumansa alin ja tehdä häntä heiluen mitä pyydetään. Kunhan vaan rapsutetaan. Se ei osaa pitää puoliaan, murista tai edes häätää liian innokkaita kosijoita kauemmaksi, ainoastaan väistää ja toivoa että mamma pelastaa. Jos ei mamma niin kyllä sentään Nucca.
Pienen punaisen jästipään vastapainona on ihana olla koira, joka haluaa aina olla lähelläsi, touhuta kanssasi ja kiittää ylitsepursuavasti kaikesta saamastaan pienestäkin huomiosta.

Entäs sitten neidit yhdessä? Nucca johtaa ja Luisa seuraa kuin hai laivaa. Ensimmäinen tietää mitä tekee ja jälkimmäinen tekee vaikkei yleensä tiedä miksi. Vauhtia kummallakin riittää ja yhteinen onni ja autuus on lenkeillä spurttailu ja kiihdyttely. Johtuuko sitten tollerin kanssa asustamisesta vai mistä, mutta nyt olen nähnyt bernin, joka pärjää täysin vauhdissa tollerille. Alkuun ei pärjännyt, mutta nykyään juoksee Nucan kiinni eikä jää jälkeen vaikka kuinka yrittäisi. Ainoastaan terävät käännökset antavat pikkuferrarille hetken etumatkaa, sitten taas jo pitää väistää koska Luisalla eivät jarrut toimi kovinkaan näppärästi
Silloin kun ei riehuta (eli ollaan kotosalla ja yritetään olla riehumatta), Nucca tekee mitä tykkää ja Luisa hämmästyttää itseään ja muita apinoimalla Nucan tekemisiä. Kun Nucca käy sohvalla nukkumassa, kiipeää Luisa sinne hetken päästä istumaan, töröttää siellä hetken hämmästyneen näköisenä ja tulee pois. Jos Nucca tekee saman toisen huoneen sohvalla, häviää Luisakin sinne hetkeksi yksin (!) makoilemaan Nucan tultua pois. Koska Nucca siivoaa syömistensä jäljet mikroskooppisella tarkkuudella, ei Luisakaan enää jätä jälkeensä sellaista murukasaa kuin ennen.
Luisa yrittää näyttää Nucalle kiintymystään, mutta yleensä joutuu luopumaan yrityksestään pestä isosiskon korvat tai tunkea muutoin liian lähelle, koska tiukkiksen ilme kertoo että metrin etäisyys on paljon suotavampaa. Nucca näyttää hyväksyntänsä ja kiintymyksensä leikkimällä yhdessä, sekä nykyään myös sietämällä Luisan toilailuja ja lähentely-yrityksiä ihmeellisen pitkäpinnaisesti. Mutta jos ulkoa kuuluu ”paha ääni” tai tilanne on muuten turhan huolestuttava, on Luisan kylkeen parkkeeraaminen lähes turvista parhain.
Nucca osaa toimia itsekseen, Luisa taas turvaa laumaansa ja on vähän ”hukassa” ilman isosiskoaan. Luisan kiintymyksen asteesta kertoo myös se, että kotiväkeään hartaasti ihannoiva berni ei edes näe muita silloin, kun Nucca on ollut poissa ja saapuu kotiin.
Kun tytsyille juttelee, näyttää Nucca pää kallellaan siltä kuin ymmärtäisi kaiken ja punnitsisi jokaista sanaa. Luisalla on myös pää kallellaan, mutta ilme kertoo suuresta hämmästyksestä. Siinä missä Nucca osaa näyttää vakavalta, on Luisan bravuuri oikea ”puupää”-ilme. Kummastakaan ilme ei kerro kaikkea, Nucalla on luultavasti leikit mielessä, ja Luisallakin leikkaa kun se hetken ehtii asiaa miettiä.
Eläinlääkäriä on eräänkin kerran hymyilyttänyt melkoisesti kaksikkomme saapuminen, kuulemma ”onnellisempia” ja iloisempia potilaita saa hakea. Kumpikin tahtoo syliin, tuijottaa rokotuspiikkiä haltioituneena (olisko namia) ja on täysin lahjottavissa unohtamaan kaikki ikäväkin ronkkiminen.
Selvästi kaksikko siis omalla tavallaan täydentää toinen toisiaan. Kun on omistanut kaksi koiraa, on enää aika vaikea kuvitella että niitä olisi vain yksi. Niin paljon iloa niistä on toisillensa, vaikka niin erilaisia ovatkin.